Suuria mietteitä pienestä päästä

Huhtikuun alkupuolella olin isäni kanssa istumassa iltaa läheisessä kapakassa. Keskustelut välillämme ovat usein varsin syvällisiä ja juttua riittää molemmilla useaksi tunneiksi. Isäni on ollut nuoruudessaan anarkisti ja voisi sanoa että ajatusmaailmaltaan hän on sitä edelleenkin. Minä itse seuraan isäni jalanjälkiä, ajatusmaailmamme ovat aikalailla samankaltaiset, hieman eri lähtökohdista tosin. Puhuimme aatteesta ja millälailla me sitä ilmaisemme. Eri aikakaudet tuovat eri suuntaukset meillä aatteen toteuttamiseen. Lopuksi isäni totesi itse käyneen jo taistelunsa ja hieman pelokkaalla ilmeellä kysyi, “et kai sä jo omaa sotaasi ole aloittanut?”. Vastaukseni oli jämäkkä, kyllä olen. Isäni ilme kuitenkin tyyntyi ja hän sanoi “Mä alan olee jo aika vanha kapinoimaan mut Tia sä jaksat vielä taistella”.

Olen oman taisteluni aloittanut ja aikaa sitten. Sodan yksilönvapauden, mielipiteiden ja tasa-arvon puolesta. Kaiken sen puolesta, mitä aate ajaa takaa. Taistelun todellisen vapauden ja rauhan puolesta. Nuorempana opiskelin aatteista, hain omaa tietäni ja ihmiset ympärilläni huomasivat sen. Kuitenkin, olin kuin muut. Mielipiteeni olivat vielä hatarat ja heikosti perustellut, niillä ei ollut muille painoarvoa. Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä vakaammin aloin puolustaa mielipiteitäni ja aatteita, ja siitä tuli näkyvämpää.

Kaiken tämän keskellä, olen aina ollut erittäin ihmisläheinen. Omaan suuren sosiaalisuuden tarpeen, joku kai sanoisikin etten osaa olla yksin. Ympärilläni on kaikki nämä vuodet ollut uskomattoman ihania ihmisiä joista jokainen on vienyt minua elämässäni eteenpäin. Saarnani ystävyyden tärkeydestä ei ole tullut kellekkään epäselväksi.
Omalla kohdallani kohtasin hiljattain mielenkiintoisen paradoksin.
Mietin tilannettani muutama vuosi sitten. Oli yhtäläinen kaveripiiri ja elämä suht helppoa. Matkan varrella tapahtui kuitenkin paljon joka muutti kaiken. Teinistä, jonka elämään kuului lähinnä opiskelu, lintsaaminen ja ryyppääminen, tuli ajan kuluessa omien läheistensä vieroksuma. Miksi?

Niin tyhmältä kun se kuullostaakin, mielipiteet ja omana itsenään oleminen ajoi siihen tilanteeseen. Kaapista ulos tulo oli lähtölaukaus kaikelle. Vaikka moni oli asian ottavinaan “hyvällä”, välit viilenivät silmissä. Miten suhtautua asiaan, miten suhtautua minuun enään. Ikäänkuin itse olisin muuttunut toiseksi ihmiseksi, vaikka heidän edessään seisoi edelleen se sama ihminen kuin aina ennenkin. Joidenkin ihmisten suhteen välit taas paranivat entisestään, olinhan vihdoin vapaasti oma itseni ilman alituista valehtelua muille sekä itselleni.

Aloin vihdoin vapautua henkisesti siitä vuosien taakasta ja oman itsensä pakolla etsimisestä. Samalla rohkaistuin pitämään puoliani kaiken sen puolesta mitä edustan. Toin muiden mukana mielipiteitäni esille ja seisoin henkeni edestä aatteideni eteen. Aloin taistelemaan kaiken rakastamani ja arvostamani puolesta. Henkisesti vahvistuin hurjaa vauhtia. Samalla otin iskua pahemmin kuin koskaan, jotka osuivat suoraan sydämeen. Mitä enemmän olin oma itseni, sitä vähemmän entinen tuttavapiirini oli yhteydessä minuun. Olin saanut joukon uusia ihmisiä ympärilleni eikä omakaan aikani riitä millään kaikille, muttei se poistanut sitä faktaa, kuinka paljon rakastin ja välitin jokaisesta ystävästäni. Vaikka näkisin heitä harvoin, olisi jokainen kerta pelkkää nautintoa näiden ihmisten seurasta, rakkaus ihmistä kohtaa ei hevillä häviä. Niin luulin.

Tänä päivänä näiden vuosien takaisista ihmisistä minulla on jäljellä rippeet, tuhansia muistoja ja haikea mieli. Paljon oli myös itsestäni kiinni, en panostanut suhteisiin niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta sydämestäni en näitä henkilöitä koskaan poistanut. Ylpeänä seison edelleen oman minuuteni takana, taistellen entistä vakavammin kaiken rakastamani puolesta. Pidän kaksinkäsin kiinni ympärilläni olevista ystävistä, sillä vaikka aika kuluu, tunneside voi olla ikuinen. Uudet ihmiset ympärilläni ovat oletettavasti hyväksyviä kanssani, he tutustuivat nykyiseen olemukseeni. Kuinka pienet asiat voivatkin muuttaa kaiken. Vaikka me emme ihmisinä muuttuisi ajan kuluessa, yksi asia on varma;
“I’ll always keep you inside. You healed my heart and my life. And you know I tried. Call me a sinner, call me a saint. Tell me it’s over, I’ll still love you the same. Call me your favorite, call me the worst. Tell me it’s over, I don’t want you to hurt. It’s all that I can say, so I’ll be on my way.”

Eilen 5.2.2012 valittiin Suomen 12. presidentti. Onneksi olkoon, Sauli Niinistö. Rehellisesti, onnea. Sitä sä tarvitset. Jos Haavisto olisi valittu, olisin sanonut tasan tarkkaan samat sanat. Mitäpä vaaleista sanomaan..mun mielestä asiaa on puitu tarpeeks, ja kansa on puhunut. Niinistö valittiin selkein äänin, mikä tuskin tuli kenellekkään yllätyksenä. Hieno homma. Vielä hienompi asia on Haaviston menestys, 37.4% äänistä on uskomatonta, se on ihan helvetin liikuttavaa. Se on yli miljoona ihmistä, yli miljoona ihmistä joilla on samat arvot mun kanssa. Tuntuu upeelta. Tiedän mitä te odotatte mun sanovan. Mitä mieltä mä olen siitä, että äänestys tulos oli mitä oli.

Ensinnäkin se asia, että Haavisto on homo. HOMO. H.O.M.O. Mä en ole mitään muuta vittu viime viikon kuullukaan kun homo sitä, homo tätä. “Tia, mä tiiän ketä sä äänestät *vink vink*.” / “Sä varmaan kans äänestät Haavistoo kun sekin on sillee..vähemmistötyyppi.” HEI HAISTAKAA JO PASKA. Sillä, että Haavisto on homo ja satun itse olemaan homo, ei ole mitään !*?%& tekemistä sen kanssa, ketä päätin äänestää. Kyllä, äänestin Haavistoa. Mutta en TODELLAKAAN homouden takia, kuinka tyhmänä ihmiset mua pitää. Mä annoin toki pisteet Haavistolle rohkeudesta ja nostan hattua edelleen siitä, että se oli avoimesti ja rohkeesti oma ittensä eikä samanlainen kusettava paskanpuhuja poliitikko kuten valtaosa päättäjistä. Syy valita Haavisto on erittäin yksinkertainen, meillä on samat arvot. ARVOT. 1.) Vähemmistö = ryhmä ihmisiä, joita on vähän suhteutettuna väkilukuun. Vähemmistö ei siis tarkoita pelkästään sateenkaari kansaa, vaan pakolaisia, toisinajattelijoita ja kaikkia mahdollisia muita ihmistyyppejä ja ryhmiä, joita on VÄHÄN. Haavisto oli vähemmistöjen puolustaja. 2.) Ympäristö. Uusiutuvan energian käyttö ja ydinvoiman vastustus. CHECK. 3.) Nuorten asiat. Kouluihin panostaminen, opintotuen nostaminen, opiskelijoiden olojen parantaminen, nuorten mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen. Nää on kaikki asioita, joihin Haavisto haki tukirahoja ja joista se teki ehdotuksia ja lakialotteita.

Jea, ehkä te nyt tajuatte, miksi valitsin ehdokkaani. Ja kuten ihmiset jo tietävätkin (paitsi te ketkä ette tiedä tai ette ole blogiani pahemmin lueskellut), mun mielipide tästä valtiosta ja päättäjistä on aika radikaali. Mä en ole “haavistolainen”. WTF. Mun ehdokas olis ollu Paavo Arhinmäki, vasemmisto on se mun juttu. Mut Paavo on viel nuori sälli, jolla on oikeesti voimaa ja aikaa vaikuttaa asioihin, ihan kenttämeiningillä eduskunnassa. Ja kaiken tän lisäks, mä olen puolueellisesti sitoutumaton. Ite tykkään sanoa, et puolueellisesti sitoutumaton vasemmisto anarkisti. Ps. Anarkisti ei tarkoita hullua väkivaltaista rähisijää, tsekkaappa vaikka wikipediasta jos asia on jotenki epäselvä.

Mä olen vaan ylpee siitä, et Haaviston mukana tuli suvaitsevaisuus ja toivo siitä, et ehkä jengi oikeesti joskus tajuu et me ollaan kaikki samanarvosia ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon ja ihoonväriin katsomatta. Mä TIEDÄN, miltä tuntuu, kun ei muka ole normaali. Mä TIEDÄN, miltä tuntuu, kun jengi kattoo sua kieroon koska sä et oo niinku muut. Mä TIEDÄN, miten paljon se voi joskus sattua. Mut mä tiedän paljon muutakin, paljon enemmän, ku noi vitun porvari päättäjät joita ei kiinnosta mikään muu ku oma hyvinvointi. Ne kulkee niin omahyväisesti takseillaan ympäri ämpäri Suomee ja sulkee silmänsä, koska niitä ei kiinnosta.

Miks mä jaksoin heittää hyvää läppää Niinistön puolueesta.. joo, presidentinvaalit on henkilövaalit. Mut silti, jokainen näistä meidän presidenteistä on joskus ollu kansanedustaja. Sauli oli kokoomuksen riveissä.

Nyt tulee vihatekstii, ja aika helvetin aggressiivista sellasta. Mä oon taistellu mun koko pienen ikäni paremman yhteiskunnan, meidän oikeuksien ja tasa-arvon sekä ennen kaikkea hyvinvoinnin puolesta. Lähes 11-vuotta sitten mä olin vielä normaali 10 vuotias pieni tyttö, jolla oli normaaleja unelmia. Mä olin lapsi, jolla oli käsitys hyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta. Kaks vuotta tästä eteenpäin, mä olin kaksitoista vuotias, joka oli jo kerenny tutustuu politiikkaan ja kiinnostua siitä. 12 vuotias, joka oli nähny enemmän elämää ku jotkut tuplasti mun ikäset ihmiset sillon. 12 vuotias, joka ties, mitä tarkottaa olla köyhä. 12 vuotias, jonka unelmat vaihtu hyvästä tulevaisuudesta vallankumoukseen ja uuteen yhteiskuntaan. Tästä vielä 3-vuotta eteenpäin, mä olin jo julistanut sodan tätä systeemiä vastaan, sodan joka jatkuu edelleen. Musta tuli hetkessä katkera ja kylmä tätä valtiota kohtaan.

Mä luin tänään Ilta-Lehdestä, et Niinistö oli käyny tänään Mäntyniemessä. Ensimmäinen asia otsikon alla oli Niinistön mielipide tulevasta kodistaan, “Talo vaikutti väljältä”.  ….. …. …. ….. ….. !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! VÄLJÄLTÄ!!! Mun raivo on tällä hetkellä NIIN suunnatonta. Hengitä. Mä toivoisin, että te porvaripäättäjät tulisitte mun tykö, ja näkisitte sen, mitä mä nään. Ottaisitte mua kädestä kiinni ja pääsisitte mun pään sisään nähdäksenne sen, mitä mä olen nähnyt. Tuntisitte sen tuskan, mitä mä tunnen.
Olin tossa jokunen aika sit paikallisessa baarissa, istuin tupakkakopissa röökillä yksin kunnes koppiin tuli eräs mies. Mies oli nuhjuisen ja hieman epäsiistin näköinen. Olin nähnyt kyseisen henkilön useemminkin bussipysäkeillä istuskelemassa. Mies istui mun viereen ja kysyi, oliskiko mulla tarjota tulta. Hän kiittää suuresti tulesta ja kysyy, miten mun ilta on mennyt. Vastaan, että ihan kahvilla istun ja tulin kuuntelemaan karaokea. Mies hymyilee ja vastaa, että kuullostaapa mukavalta. Hän on äärimmäisen kohtelias. Tämän jälkeen hän totaa, että ulkona on muuten aika kylmä ilma. Kovaan ääneen myötäilen asiaa, siellä oli aivan helvetin kylmä. Kerron miehelle, että tästä syystä olen kahvilla baarilla, kun ulkona on niin kylmä. Hän hymyilee heikosti ja hiljaa sanoo “Niin, se on itsellä tosi inhottavaa kun mulla ei ole kotia ja tuolla on tosiaan aika kylmä.” Katson miestä suoraan silmiin, niistä paistaa selkeästi väsymys ja kärsimys. Mies stumppaa tupakkansa ja kiittää vielä kerran tupakasta. Jään yksin istumaan tupakkakoppiin ja pidätän kyyneleitäni. Mies ei ole ainoa joka asiasta kärsii, tai on kärsinyt.

Reilu pari vuotta sitten läheisellä bussipysäkillä nukkui usein eräs koditon vanhus. Muistan eräänä koleana syysiltana, kun kävelin myöhään kotiin ystäväni kanssa, näin vanhuksen jälleen bussipysäkillä nukkumassa. Hänen yllään oli peittona ainoastaan takki ja kädet olivat puristuneet muovipussin ympärille, jossa varmasti oli kyseisen miehen ainoa omaisuus. Mies tärisi kylmissään ja rintaani vihloi se näky. Kaivoimme taskustamme viisi euroa ja varovasti sujautimme sen miehen takin taskuun, saisi raukka edes aamulla lämmintä kahvia. Tuntui uskomattoman pahalta lähteä kävelemään pois ja jättää mies siihen kylmälle penkille nukkumaan. Poliiseja ei kiinnostanut, ne vitun natsipaskat viis veisaa kodittomista. Oli myös suht yleinen näky, että joku ohikulkija käveli tämän nukkuvan vanhuksen ohi, pysähtyi ja kaivoi kauppakassistaan makkarapaketin tai vastaavan ja sujautti sen miehen kassiin.

Päättäjät paskat nakkaa kodittomista ihmisistä, luojalle kiitos täältä löytyy vielä jengiä jotka välittää toisistaan ihan aidosti ja omista vähistään antaa muille. Tämä kyseinen koditon vanhus muuten kuoli pari vuotta sitten. Päättäjät, toivonmukaan ootte ihan vitun ylpeitä siitä, että te takasitte SUOMEN KANSALAISELLE hyvät oltavat, vitun mulkut.
“Niinistöltä tiedusteltiin myös kuinka hän kokee Mäntyniemen soveltuvan normaaliin perhe-elämään.

- Ei siihen varmasti esteitä ole, ihminen on hyvin sopeutuva, Niinistö totesi”
Sopeutuva? Kuin te kehtaatte.

.

Jepjep. Mä en lopettanu vielä, en todellakaan. Päättäjien palkat hipoo pilviä. Presidentin palkka on aika huima, luinpas senkin että palkka nousee jotakuinkin bruttona lähes 20 000 euroon/kk eli käteen jää joku 13,5 tonnii.. ei huono. Rahaa tulvii päättäjille pilvin pimein joka mestasta, vaikka ne ei laittais tikkuakaan ristiin. Ja kuten aiemmin jo totesin, niillähän on täys oikeus ajella taksilla mihin tahansa, meijän veronmaksajien piikkiin. Raha sokaisee ne ja tekee niistä ahneita hirviöitä, jotka sulkee silmänsä kaikelta ympärillä olevalta. Mä olen kokenut, mitä on olla köyhä. Tiedättekste miltä tuntuu, kun on lapsi ja kuulee omalta vanhemmaltaan, että meillä ei nyt oikeestaan oo hädintuskin rahaa ruokaan. Mun mutsi tienaa 1300€ kuukaudessa ja on aina ollut käytännössä yksinhuoltaja. 1300 vitun euroa. Me asutaan Espoon halvimmalla alueella, ja vuokra on 750€ kuukaudessa. Eli jäljelle jää 550€. Sit tosta summasta miinustetaan kaikki laskut ja lainanlyhennykset. Arvatkaa paljon sit jää. Ainiin, tolla rahalla sun on elätettävä myös kaks lasta, ostaa ruuat ja vaatteet plus muut tarvittavat asiat pitäis ostaa. Kertokaa vittu mulle, miten tolla rahalla elää.! Aina sillä ei elettykkään, kun ei yksinkertasesti ollu rahaa. Mä muistan miltä tuntu skidinä nähä se vanhemman ahdistus, kun ei vaan pärjätä. Se tarttu myös muhun. Mä muistan, ku sitä itkettiin ja pohdittiin pää puhki, miten me eletään seuraava kuukaus. Kaikki ylimääräinen oli meille mahdottomuus. Uusia vaatteita ostettiin pari kertaa vuodessa. Se riitti meille. Rahaa saatiin 2e viikossa. Sit kun vähän kasvettiin, sitä nostettiin 10e kuukaudessa. Joo, ihan oikeasti 10euroa, ei yhtään sen enempää. Ei ollut varaa.

Mä ahdistuin asiasta ihan hirveesti. Aloitin mun ensimmäisen vakituisen työni 13-vuotiaana, olin toki sitä ennenkin tehnyt kaikkea mahdollista ansaitakseni. Siitä päivästä lähtien kun ensimmäisen vakkarityöni olen saanut, olen ollut kaikki nämä vuodet vakituisessa työssä jos jonkinnäköisissä firmoissa. Pieniä pausseja toki oli, kun ei nuorena heti löytänyt töitä mutta parissa kuukaudessa oli aina duunipaikka löytynyt. Pakko myöntää, kova saavutus sanoa olleensa kohta 8-vuotta työelämässä tän ikäisenä.

Meidänlaisia perheitä on tosi paljon. Ja mä en valita, en oo koskaan valittanut, koska on monia perheitä joilla menee paljon huonommin. Mä oon ollu vaan ikuisesti kiitollinen siitä, et on katto pään päällä ja perhe. Tällä alueella missä asun, asuu paljon vähäosaisia ja vähätuloisia ihmisiä. Mut fakta on se, et ketään ei kiinnosta se asia. Päättäjille me ollaan vaan ikuinen riesa, mut miks ne paskat nakkais meijän hyvinvoinnista, niillä itellä kun asiat on niin hyvin. Ei meitä kukaan kuuntele, me ollaan vaan rasite tälle yhteiskunnalle. Yks järkyttävä tapaus koskee mun tuntemaa ihmistä. Isä, jolla oli kaks alaikäistä lasta ei saanut asuntoa. Todettiin vaan että voi voi, yrittäkää keksiä jotain. Ne jätti isän lapsineen kadulle, ilmekään värähtämättä. Hyvinvointivaltio, vai mikä oli?

Ja mihin tällänen johtaa? Mä nään ihan liian usein pari mua nuorempaa henkilöä pyörimässä meijän pihapiireissä, nuoria joidenka asiat kusi kun perheessä tapahtu paljon pahaa. Ei ollu rahaa, mut alkoholismia ja väkivaltaa sitäki enemmän. Kukaan ei välittänyt näistä nuorista, niitä heiteltiin paikasta toiseen. Nyt ne diilaa huumeita skideille lähialueilla. Mä mietin mun entisiä kavereita, niitä ihania kesäiltoja kun junnuina istuttiin puistoissa ja mietittiin mitä me tehään kun kasvetaan aikuisiks. Nyt vuosia myöhemmin ku törmään näihin ihmisiin, osa ei tunnista mua, osa ei muista mun olleen koskaan olemassakaan. Moni niistä on nistejä tai jo pahasti alkoholisoituneita, joidenka elämä on niin pohjamudissa kun voi vaan olla. Jotkut sinnittelee hädintuskin, osa siirtyny rikollisiin puuhiin. Karuin totuus, osa niistä on jo kuollut. Ja mä olen vittu vasta kakskymmentä.

Jos joku vielä ihmettelee, miks mä olen niin katkera ni mä huokasen syvään. Tää mun raivoominen koskee kaikkia kusipää päättäjiä, jotka ei uskalla tai haluu vaikuttaa asioihin. Tuleva herra presidentti, mä toivotan sulle onnea. Arvostan sitä, miten paljon Niinistö on opiskellu ja tehny töitä päästäkseen politiikkaan mukaan ja ansaitsi varmasti paikkansa päättäjänä. Mut mä kysyn nyt ihan rehellisesti KAIKILTA päättäjiltä, oottekste oikeesti muka tehnyt tän kansan hyvinvoinnin edistämiseks jotain konkreettista, oottekste ansainnu ne sadat tuhannet eurot työstänne KANSAN edustajina? Kuin moni päättäjistä yrittää oikeesta parantaa asioita, ja meijän olosuhteita.? Kokoomuksen edustajana “koko Suomen presidentti” Niinistöltä toivon, et Niinistö yrittäis vähäsellä vallallaan vaikuttaa myös meidän vähäosaisten elämään.

Haaveissa on hyvä elää, todellisuus onki toista. Mun ääriradikaalit kannanotot jakaa mielipiteitä yhtälailla kun presidentin vaalit, mut mä en vaikene ennenku asiat alkaa muuttumaan. Mä mesoon niin pitkään ku henki pihisee ja elän edelleen vallankumouksen toivossa.

“Mo’ money mo’ problems, aurinkomme alla,
aurinko muuttuu mustaks ja ihmiset ottaa vallan,
ihmiset muuttuu eläimiksi, palataan luontoon,
palataan takas valkoset vastaan punaiset muotoon.
Kiertää pääoma, tasa-arvo syö pääoman,
Sauli Niinistö, tarvii sun pieni pää lomaa.
Naurettavaa palkkaa ei eletä teidän siives,
kuka jeesaa ku oikealla jopa Suvi-Anne Siimes.
Istun ikkunan ääres, dokaan viimeistä lestii,
suunnittelen protestii, wraittaa omaa manifestii,
tekstii, kriittisesti kapitalisteille ikuisesti,
vala sementtii jalkoihini ja pistä sitten cooperin testii.
Asutte linnoissa, vaikka suomi on täynnä lähiöitä,
30 tonnii kuus, tekemättä ees niitä vähii töitä,
nuoriso on tulevaisuus, varokaa mun plattaa,
vitut väkivallast, jos sanat pystyy tappaa.”

Siitä on puoli vuotta kun olen viimeksi blogiini tekstiä julkaissut. Pahinta mitä kaltaiselleni ihmiselle voi tapahtua, kävi minulle. Ei ole kirjoitettavaa. Olen toki blogiini kajonnut useaan otteeseen, yrittänyt epätoivoisesti puskea tekstiä edes jostain, mutta en saanut mitään järkevää kasaan. Aloitettuja aiheita, lukuja sekä tekstipätkiä.. luonnokset osio on niitä täynnä. Mutta mitään konkreettista ei tullut, ja epätoivo oli suuri. Kamppailin asian kanssa pitkään, ja joinakin hetkinä todella pelkäsin, olisiko tieni tullut päätökseen. Se tunne, kun ei muka ole mitään sanottavaa..se sattuu. Pidin hengähdystauon yrittämisestä ja lopulta tajusin mistä oli kyse. Ei ollut oikea aika kirjoittaa, piti kasvaa, ihmisenä sekä kirjoittajana. Asiaa olisi todella ollut, paljon. En vain ollut siihen vielä valmis. Nyt puoli vuotta edellisestä tekstistäni voin sanoa olevani valmis. Kehittyneempi, aidompi ja ennen kaikkea itsevarmempi.

Vuosi 2011. Kun ajattelen kulunutta vuotta, huomaan olevani kananlihalla. Tämä vuosi on ollut vaikein, mitä olen kokenut. Se on kasvattanut minua nopeammin kuin koskaan ennen, ja paljon karummin. Olen kokenut paljon, ja joskus tuntui, että aivan liikaa. Vuosi on lyhyt, mutta samalla aivan helvetin pitkä aika. Ihmettelen jopa, että olen hengissä, sillä kulunut vuosi karaisti minua kovalla otteella.

Mietin edellistä vuottani, se oli täydellinen. Niin kaunis ja onnellinen, nopea ja helppo. Vaihtui vuosi. Pelottavaa ajatella, mutta tuntui, että se miten vuosi alkaa, määrää millainen vuosi edellä tulisi olemaan. Kuinka oikeassa olin. Minä itkin, huusin, nauroin ja itkin vielä lisää. Vuoteni alkoi niin ristiriitaisesti, että olin pyörällä päästäni astetta pahemmin. Olin ihmisten kanssa keitä rakastin ja samalla, olin juuri menettänyt ystävän, ikuisesti. Kaksi ystävää niin lyhyellä aikavälillä, olin rikki. Nostin pääni ja päätin olla vahvempi kuin koskaan. Naiivia.. en tiennyt tuolloin tippaakaan, mitä on olla vahva.

En tiedä mitä tapahtui, mutta pikkuhiljaa huomaamattani maailmani alkoi romahtamaan. Tai ehkä huomasin osittain, mutta halusin sivuuttaa sen kaiken. En enään jaksanut niinkuin ennen. Pienten asioiden suhteen aloin luovuttamaan kun tuntui pahalta, lupasinhan olla vahva. Vastoinkäymisiä kerääntyi, mutta sivuutin ne. En tiennyt mitä tehdä, ja avun kysyminen olisi ollut viimeinen vaihtoehto. Ei aikaakaan kunnes huomasin, että aloin olemaan vaikeuksissa. Samaan aikaan kuulin rankkoja uutisia ihmiseltä ketä rakastin, ja se taru loppui kuin seinään. Uskottelin kaikille olevani sujut asian kanssa, todellisuudessa romahdin pahemman kerran. Ei mennyt kauaa, kun huomasin itse, ettei asiat olleet hyvin. Mietin jopa avun pyytämistä, mutten tiennyt keneltä kysyä. Olo oli uskomattoman yksinäinen, en tiennyt kehen luottaa, kaikki oli muuttunut niin nopeasti. En edes enään tiennyt kuka itse olen.

Kuten olen aiemmin kirjoituksissani maininnut, “Kun oma maailmasi lakkaa pyörimästä, maailma pyörii silti. Ja jos pysähdyt, maailma jatkaa silti pyörimistään ja jyrää ylitsesi”. Näin kävi. Aikaa kului, ja kuiluni syveni entisestään. Oli vain ajan kysymys, kun törmäisin pohjaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä näin kävi. Minä havahduin.
Havahtuminen. Se on karuin asia mitä maanpäällä tietää. Kun tajuat, että nyt on asiat niin huonosti, että yksin sieltä ei nousta, ei niin millään. Jos osaisin vain selittää, miten paljon se vihloo sisältä. Se pelottaa. Pelko, se on pahin kaikista. Sillä hetkellä kun tajuat että et selviä hengissä yksin, ja mietit kehen turvautua muttet keksi… se on menoa.
Mietin joskus, pystynkö tästä kirjoittamaan, häpeänkö tätä. Mutta ei, olen niin paljon vahvempi, joten voin. Ihminen sortuu hädän hetkellä joskus epätoivoisiin tekoihin. Kun ei enään tiedä mitä tehdä ja kaikki kaatuu päälle, käy vaihtoehdot väliin. Vaihtoehtoja on tasan kaksi. Olla rohkea, ottaa niskasta itseään kiinni ja pyytää apua. Toinen vaihtoehto.. se on paeta ja lopettaa kaikki. Olin heikko, ja valitisin väärin.

Kiitän luojaa, että minulla on, ja oli silloinkin rakkaita ihmisiä lähellä. Se väärä valinta oli liikaa. Silloin tajusin missä mennään. Oli pakko kertoa jollekkin, ettei enään jaksa, että asiat on huonosti, ja ettei tähän enään pystynyt yksin. Olin viikon kadoksissa tältä planeetalta, kukaan muu lukuunottamatta yhtä ihmistä ei tiennyt missä olin. Oli pakko saada parantaa haavat, piti ajatella missä mennään. En tiennyt silloin, selviänkö, mutta yrittää oli pakko, minua ei tehty luovuttamaan. Opin hiljalleen aukaisemaan sanaisen arkkuni ja tajusin, etten ole yksin. Kasvoin ihmisenä paljon. Ongelmia oli tietty edelleen, mutta ei yhtäkään mistä ei selvittäisi. Aloin päästä omille jaloilleni jälleen ja ennen kuin huomasinkaan, toivoa oli enemmän kuin koskaan. Muistan edelleen sen päivän. Aurinko paistoi ja katsoin ulos. Elämä hymyili jälleen.

Päivä kerrallaan minä voimistuin, minä kasvoin. Elämä jatkui vihdoin normaaliin tahtiinsa. Kaikesta oppii, niin myös minä. Opin paljon ja tällä kertaa päätin pitää homman kasassa, ja mikä tärkeintä, itseni kasassa. Palaute oli pelkästään myönteistä. En sanoisi että muutuin ihmisenä, arvomaailmani vain kehittyi uudelleen.

Loppuvuosi meni duunia painaessa, se on parasta hermolomaa itselleni. Paljon uusia ihmisiä ja uusia ystäviä oli tarttunut matkan varrelta. Ikäväkseni muutamista jouduin luopumaan, kaikkea minäkään en sulata ja tietyt asiat kuuluvat menneisyyteen, syystäkin. Kun vuoden viimeisimpinä päivinä mietin tilannettani, en olisi voinut olla onnellisempi. Minusta kasvoi jälleen vahvempi, ja ympärilläni oli juuri niin täydellinen ystävä piiri kuin vain voisi toivoa.

Niin vuosi jatkuu kuin se alkaa. Uudenvuoden aatto ja päivä olivat pelkkää juhlaa minulle. Hymyssä suin, ja tulevaisuus näyttää kirkkaalta. Pöytä on raivattu ja puhdas, sitä on jälleen hyvä alkaa täyttämään. En edellistä vuotta halua pahemmin enään muistella, se on menneisyyttä, ja tarkoituksella hautaan sen kaunein kukkasin. Taas sitä mennään, vauhdilla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä. Mutta tällä kertaa.. tässä onnistutaan kunnialla.
Samalla hautaan myös toisen blogini. Sen aika on ollut ja mennyt. Mietin jopa sen paljastamista, mutta on parempi jättää se omaan arvoonsa, vanhoja asioita on turha puida enään, ja jos paljastaisin sen, se loisi jälleen uuden jännitteensä. Jatkukoot tarinani vastedes täällä.
Keep on rockin’, -Tia-

“Saksassa 200 uutta Ehec tapausta”
“Tappajabakteeri saapui Suomeen”
“Saksassa yli 1000 sairastunutta”
“Yli 400:lla todettu HUS”

Saksan Ehec epidemia on vallannut Suomen median viime viikkoina. Raskauttavat luvut sairastuneiden määrästä päivittyvät iltalehden sivuilla joka tunti, euroopan maat panikoivat vihannesten syönnin vuoksi eikä kukaan tiedä mitä tehdä. Mistä tauti on peräisin, on edelleen avoin kysymys.

Spekulaatioita löytyy terroristijärjestön bioasehyökkäyksestä, myrkkykurkuista ja saastuneesta vedestä. Puhetta “uudesta sikainfluenssasta”, liiotellusta pikku pöpöstä ja lääkefirman rahastuksesta kuulee vääjäämättä päivittäin. Epätietoisuus valloittaa ihmisten mielen. Enkä ihmettele hetkeäkään, sillä syy on ilmeinen. Ehec:stä sekä sen jälkitaudista HUS:sta (Hemolyyyttis Ureemisesta Syndroomasta) ei maailmalla ole tietoa paljoakaan. Media kertoo munuaisten sekä verisolujen tuhoutumisesta. Mitä tämä kertoo ihmisille? Ei niin mitään. Kukaan, kuka ei tautiin ole sairastunut ei voi käsittää millaisesta taudista on kyse. Surkuhupaisaa on, että tietoa kyllä löytyy vähän, sitä vaan ei aikanaan ole osattu käyttää hyväkseen. Tähän ei ole osattu varautua, ja minä kuulun myös siihen joukkoon.

Itse olen suht avoimesti ihmisille kertonut sairastuneeni aikoinani molempiin tauteihin, mutta sen harvinaisuuden vuoksi kukaan ei ole minua osannut tähän skandaaliin edes yhdistää. Vaikka läheiset tietävät minun olleen sairastunut, en ole kuitenkaan saanut kerrottua mitä todellisuudessa kokonaan jouduin kokemaan. Tämän vuoksi tässä tilanteessa haluan kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Haluan, että te todella tiedätte kuinka vakavasta asiasta on kyse, ja voin sanoa, että käteni tärisevät jo pelkästä ajatuksesta kirjoittaa siitä, sillä se on edelleen arka aihe minulle. Jännittää ihan suunnattomasti, enkä tiedä mistä aloittaa..

Ennen aloitusta, muistutan siitä, että muistikuvani tästä ajasta ovat hyvin katkonaiset ja epäselvät.

________________________
On vuosi 1999. Olen 8-vuotias ja pääsen ensimmäiseltä luokalta. Me lähdemme perheen kanssa Särkänniemeen ja vietämme laatuaikaa, josta suunta jatkuu Pukkilaan mummolaan. Olen elämäniloinen nuori tyttö, jolle tekemisen puute on vieras sana. Rakennan majaa läheiseen metsään ja nautin elämästä täysin rinnoin, minä rakastan kesää.
Eräänä päivänä huomaan, että minulla on heikko olo. Kuumeen noustessa oloni heikkenee huomattavasti, ja oletuksena on, että olen normaalisti tullut kipeäksi. Vatsaani särkee ja oksennan. Tämän jälkeen istun vessassa loppupäivän, vatsani on löysällä ja näen verta. Kaikki ei ollut kunnossa. Palaamme takaisin Espooseen, piti mennä lääkäriin.

Espoossa menemme Suvelan terveysasemalle, oloni on todella heikko, vatsaan sattuu ja olen voimaton. Lääkäri ottaa meidät vastaan, mutta hän ei ole oma lääkärini vaan kesäloman sijainen. Naislääkäri sanoo, että olen normaalisti flunssassa ja vaikutan masentuneelta, piti keksiä minulle jotain mieleistä tekemistä.
Tästä päivästä eteenpäin me käymme mm. laivalla jotta piristyisin. Todellisuudessa kukaan ei huomaa miten huono minun on olla, en jaksa. Laivalla meidän piti mennä katsomaan show:ta, mutta en pysty, väsyttää ja sattuu joten menen nukkumaan. Palatessamme me menemme uudelleen lääkäriin. Sama naislääkäri ottaa meidät vastaan. Diagnoosi on edelleen sama, minua masentaa ja pitäisi keksiä tekemistä. Olen myös edelleen flunssasta, sitkeä virus.
Päivät kuluvat ja vointini heikkenee jo näkyvästi. En kommunikoi, en pysty. Olen niin väsynyt, sattuu niin paljon. Yhtäkkiä vointini huononee selkeästi ja menemme kolmannen kerran lääkäriin. (Itse en muista enään näitä hetkiä.) Jälleen kerran sama naislääkäri on vastassa ja hermostuneena hän käskee meidän lopettaa lääkärissä ravaaminen, minulla ei kuulemma ole mitään hätää. Äitini taistellessa lääkärin kanssa, oma lääkärini Kirsi Koljonen on palannut lomaltaan ja ilmestyy paikalle katsomaan mistä riita lääkärin kanssa johtuu. Minut huomattuaan Kirsi huutaa kovaan äänen “soittakaa ambulanssi, nyt on kiire!”. Silmäni ja koko kehoni on kauttaaltaan keltainen. Olen niin heikko. En kestä enempää ja tuuperrun terveysaseman lattialle. Ambulanssi saapuu paikalle ja vie minut Jorvin teho-osastolle. Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Saavun Jorvin teho-osastolle ja saan ensiapua. Lääkärit yrittävät parhaansa mukaan hoitaa minua tietämättä mikä on pielessä. Diagnoosia etsitään ja minulla epäillään jopa ebolaa. Tietoa ei löydy ja pahin pelko toteutuu. Kuolemantuomio. Minulle annetaan kolme tuntia elinaikaa.

Yrittäessään hoitaa minua, tuttumme äiti joka on Jorvissa töissä tulee luokseni ja ymmärtää mikä minua vaivaa. Minulla todetaan Ehec ja jälleen lähden ambulanssilla pillit päällä kohti Lastenklinikkaa sekä Meilahtea. Jälleen kerran vointini huononee ja elinaikaa annetaan muutama tunti. Kuin ihmeen kaupalla jaksan Lastenklinikalle asti.

En muista ensimmäisiä päiviä, olen hädintuskin hengissä. Diagnoosini oli muuttunut. Olin sairastunut Ehec:stä tulleseen jälkitautiin HUS:n. Makasin pienenä ja kuihtuuneena eristyshuoneen sängyllä, yritän jaksaa pitää silmiäni auki. Sattuu, sattuu niin paljon. Äitini seisoo vierelläni, kuulen sanat “Nyt täytyy olla vahva, yritä kulta jaksaa, älä vaan nukahda”. Hengitän vaivalloisesti, väsyttää ja sattuu. Päässäni mietin, että jos nyt laitan silmät kiinni niin on hyvä olla, ei satu enään. Kaikki kärsimys loppuu.

Rehellisesti sanottuna, en ole varma, miksi pidin silmäni auki. Luulisin, että äitini, maailman ihanimmat hoitajat sekä mummini joka vieraili luonani päivittäin saivat minut niin liikuttuneeksi ja vakuuttuneeksi siitä, että merkitsen jollekkin oikeasti niin paljon, onnistuivat saamaan minut jaksamaan. Joku todella välitti.

Päivät kuluivat ja minua hoidettiin sekä tarkkailtiin intensiivisesti. Taudista ei ollut lähestulkoon yhtään tietoa, siihen ei ollut hoitokeinoa. Mutta kukaan ei luovuttanut minun suhteeni. Verikokeita otettiin 12 kertaa päivässä. Aamulla, päivällä, yöllä. En pystynyt liikkumaan, olin täysin voimaton. Pelkästään käden liikuttaminen oli uskomattoman raskasta. Olin täysin avuton, en kyennyt vessaan, en kyennyt syömään. Minä vain makasin ja toivoin, että selviän hengissä. Eräs hoitajani, Ninnu, tuli luokseni useasti päivän aikana. Muistan kuinka hän vain istui sänkyni laidalla, piti minua kädestä kiinni ja jutteli niitä näitä. Useasti kysyin Ninnulta, millainen ilma ulkona oli, oliko siellä kaunista? Olin kertonut Ninnulle rakastavani kesää, sillä silloin maailma oli niin kaunis. Käänsin pääni kohti ikkunaa ja näin vihreät puut sekä auringonpaisteen, haaveilin niin näkeväni miltä ulkona näytti.
Toinen hoitaja, Marko, vieraili luonani myös päivittäin. Marko oli Ninnun lailla nuori hoitaja, muttei minun hoitajani. Marko hoiti vasemmalla puolella olevassa huoneessa Minttua, vauvaikäistä tyttöä jonka maksa ei toiminut. Minttu itki useasti, minun kävi todella sääliksi sitä, pystyin kuvittelemaan pienen tytön kivut. Minä rakastuin suunnattomasti Markon ystävällisyyteen. Hän ei ollut edes minun hoitajani, mutta silti jokaisella tauolla hän tuli luokseni ja työvuoron loputtua hän asteli huoneeseeni juttelemaan ja pitämään minulle seuraa. Jos olisin kyennyt, olisin itkenyt onnesta, sillä en ollut yksin. Nämä ihmiset välittivät minusta.

Päivät kuluivat siis jatkuvien hoitojen ja testien parissa. Minulla oli huoneessa heti oikealla puolella pöydällä tippalaite sekä pöytä, jossa oli kummallisia vekottimia. Katselin usein kojetta, josta näkyi sydämenlyöntini sekä happisaturaatio. Muista laitteista en ymmärtänyt. Vasemmalla puolella lattialla oli patja, jossa äitini nukkui. Vasemmalla oli myös iso ikkuna, josta näkyi Lastenklinikan piha. Samassa seinässä oli myös ovi pihalle, josta lähes jokainen aamu mummini tuli minua katsomaan. Äitini ja mummini eivät pahemmin piitanneet, että olin eristyshuoneessa eivätkä he pitäneet erityissuojia. Minua vastapäisellä seinällä heti pihalle johtavan oven vieressä oli televisio, videot ja niiden alla kasapäin vhs elokuvia sekä kirjoja. Heikosta kunnostani johtuen en kyennyt pahemmin videoihin keskittymään. Paitsi yhteen. Huoneessani oli elokuva nimeltä Hiiri jota ei saatu hengiltä. En tiedä miksi, mutta aika kun minua alkoi pelottamaan, pyysin hoitajaa laittamaan kyseisen elokuvan pyörimään. Katsoin tämän elokuvat vannomatta kymmeniä kertoja sairaana ollessani. Se helpotti oloani.

Päivän vaihtuessa yöksi tapahtui asioita, joista eimuut eivät tiedä. Asioita, jotka olivat niin sairaita ja pelottavia, että horjuttivat mielenterveyttäni pahemmin kuin mikään. En ole varma, kauanko tätä asiaa jatkui, mutta voisin sanoa, että ainakin reilun viikon. Ilta alkoi hämärtyä ja mummini oli tapansa mukaan lähdössä. Hän kertoi tulevansa taas huomenna uudestaan. Sairaanhoitaja ilmestyi taas kerran luokseni ja katselin hänen vieressään olevia putkia joihin minulta otettiin verta. Niitä oli paljon. Automaattisesti ojennan molemmat käteni hänelle ja katselen verikokeiden ottoa. Olin niin tottunut siihen, ettei se sattunut tai häirinnyt minua lainkaan. Sairaanhoitaja lähtee pois ja äitini toivottaa minulle hyvää yötä. Olen todella väsynyt, mutta minua pelottaa. Pelkäsin olla yksin, sillä tiesin mitä tuleman pitää yöllä. Painan takanani olevaa hälytyskelloa ja hetken päästä Ninnu astelee huoneeseeni. Hän istuutuu viereeni, ottaa kädestä kiinni ja kysyy mikä on. Kerron, että minua pelottaa enkä saa unta. En koskaan kertonut mikä minua pelotti, koska se tuntui niin typerältä ja sairaalta. Ninnu rauhoittelee minua hetken ja osittain onnistuu siinä, sillä tiedän Ninnun olevan yövuorossa. Ilta vaihtuu yöksi ja olen hereillä, katselen patjalla nukkuvaa äitiäni. Yritän nukahtaa, mutta pelottaa. Tuijotan osaston käytävälle johtavaa ovea ja siinä olevaa pientä ikkunaa josta kajastaa häljyvä valo huoneeseeni. En uskalla kääntää päätäni kohti ulos osoittavaa ikkunaa, sillä pelkään sitä, mikä minua siellä odottaa. Väsyn yhä enemmän, en ole nukkunut tästä syystä useaan päivään. Katseeni kääntyyy arasti ikkunaan ja tuijotan sitä. Hengitän hiljaa ja raskaasti, koko kehoni on jännittynyt. Mietin onko se taas siellä, mitä se minusta haluaa. Ulkona on pimeätä, muutama pihan lamppu tuo ulos valonpilkahduksia.

Hetken päästä hengitykseni salpautuu enkä uskalla liikkua. Ikkunani takana pyöräilee pieni tummaihoinen poika joka tuijottaa minua suoraan silmiin. Hän ajaa pienellä punaisella kolmipyörällä, hymyilee sairaalla tavalla eikä päästä katsettaan minusta. Hän ajaa edestakaisin ikkunani takana koko ajan minuun katsoen. Käteni tärisevät ja yritän herättää äitiäni. Olen kuitenkin niin voimaton, ettei ääneni kanna, enkä saa äitiäni herätettyä. Käteni yrittää pimeässä huoneessa tavoittaa hälytysnappulaa ja onnistun löytämään sen. Samassa Ninnu tulee huoneeseeni ja kysyy mikä minulla on. Kerron jälleen, kuinka paljon minua pelottaa. Ninnu on hetken luonani kunnes lähtee pois. Tuijotan taas käytävän ovea ja peloissani toivon, että yö olisi ohi ja poika hävinnyt ikkunani takaa, miettien mitä hän minusta halusi. Sairaanhoitaja tulee ottamaan verikokeet. Tuntien kuluttua aamu alkaa sarastamaan ja olen niin väsynyt raskaasta yöstä.

Tätä jatkui yli viikon. Saan jo syödä kiinteää ruokaa. Ruokavalioni ei tosin ole kummoinen. Yksi kuiva paahtoleipä ilman levitteitä, yksi banaani sekä mukillinen kokista, josta on poistettu hiilihapot. Eräänä täysin normaalina päivänä makaan sängyllä, ja hoitajat havaitsevat jotain poikkeavaa. Vasen puoli kasvoistani on valahtanut eikä liiku ollenkaan. Hätäännyn itse asiasta ja jo hetkessä huoneeni täyttyy lääkäreistä. Muutaman sekunnin kuluttua minua työnnetään juosten pitkin lastenklinikkaa. Saavumme alas hämärään ränsistyneeseen käytävään joka on kuin kauhuelokuvasta. Minua juosten työntävä lääkäri huutaa, että “missä on anestesia lääkäri, nyt on kiire!!”. Samalla hetkellä huomaan, että koko vasenpuoleni on lakannut toimimasta. Yritän liikuttaa kättäni mutta se ei liikahdakkaan. Pelästyn suunnattomasti ja huudan apua. Kehoni alkaa sätkimään holtittomasti ja oikea puoleni “köytetään” sänkyyn kiinni, etten aiheuttaisi itselleni vahinkoa. Näen vihreänkellertävän Meilahteen johtavan käytävän seinät ja kuulen vain huolestuneiden lääkärien huudon ympärilläni. Yritän huutaa apua mutta kukaan ei kuule minua, enkä pysty liikkumaan. Kun hetken jo luulin kuolevani, pääni yllä näen naisen kasvot, hän on nukutuslääkäri. Kuulen hänen sanovan “Ei mitään hätää, rauhoitu ja laske kymmenestä taaksepäin hitaasti”.
Kymmenen..yhdeksän..kahdeksan..seits.. Pimeys.

Aukaisen silmäni ja herään meilahden toimenpidehuoneesta. Edessäni olevasta televisiosta tulee ylen uutiset. On todennäköisesti päivä, sillä aurinko paistaa ikkunasta huoneeseen. Ympärilläni on kolme hoitajaa jotka tervehtivät minua vuorotellen. Kehossani tuntuu oudolta ja huomaan minusta lähtevät letkut, ne ovat kaulassani kiinni. Hoitaja kertoo, että minulle tehdään plasmanvaihto enkä saa liikkua ollenkaan. Se kestäisi kuulemma muutaman tunnin eikä minun pidä olla ihmeissäni, jos minulle tulee kylmä, se on kuulemma täysin normaalia. Plasmanvaihto, eli plasmaferoosi on oman veren kierrättämistä ja puhdistamista. Tämä toimenpide tehtiin minulle kolme kertaa, johtuen keskushermostooni tulleesta neurologisesta häiriöstä. Muutaman päivän kuluttua pääsen takaisin lastenklinikalle ja toipuminen alkaa. Vähitellen saan jo nukuttua, ja voimani alkavat palaamaan.

Marko tulee huoneeseeni ja juuri heränneenä kiukuttelen miten pahalle ruoka maistuu. Marko naurahtaa ja tuumaa, että alan näköjään parantumaan kun pystyn jo kerran kiukuttelemaankin. Hän kertoo palaavansa päivällä uudelleen, hänellä on minulle yllätys. Päivän kuluessa Marko tulee jälleen huoneeseeni ja kysyy, haluaisinko mennä ulos. Ilmeeni kirkastuu ja innoissani vastaan myöntävästi. Minulta oli ehdottomasti kielletty ulos meno, sillä vastustuskykyni oli äärimmäisen heikko. Innostuin Markon ideasta viedä minut salaa ulos ja varovasti hän nostaa minut sängystä ylös. En ole liikkunut koko sairaalassaolo aikana ja lihakseni ovat täysin voimattomat. Marko taluttaa minut pihalle johtavasta ovesta ulos ja säkenöivin silmin katson sairaalan pihaa. Miten maailma onkaan niin kaunis. Kävelemme hitaasti ja varovasti pihalla hetken. Olen edelleen todella heikko, ja voimattomuuteni iskee jälleen. Marko taluttaa minut takaisin sisälle ja olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Minä hymyilen, ja olen jälleen saavuttanut hieman elämäniloani takaisin.

Päivät kuluvat ja minä voimistun. Isäni oli käynyt minua siskoni kanssa kerran katsomassa ja koitti erityinen hetki, kaksi lempiserkkuani oli tulossa minua katsomaan. Minulla oli käynyt muitakin vieraita, joskin olin ollut niin huonossa kunnossa etten asiasta mitään muista. Muistan vain nallen jonka olin saanut, Kalle nimeltään, joka oli kainalossani joka ikinen päivä ja yö. Kalle oli mun tuki ja turva.
Odotin serkkuja innoissani, kun minua lähdetään viemään jälleen testeihin. Ihmettelen mitä tapahtuu, ja hoitajat kertovat minulta otettavan EKG sekä EEG. Toisella katsottiin sydämen toimintaa, sen tiesin jo entuudestaan, ja toisella kuulemma jotain aivoihin liittyvää. Makaan sängylläni huoneessa ja hoitaja kiinnittää ympäri kehoani pieniä erivärisiä johtoja. Edessäni on monitori, jossa näen kummallisia käyriä. Ihmettelen laitetta ja kysyn hoitajilta mitä käyrät olivat ja mitä aivoissani tutkitaan. Toinen hoitajista käskee minun olla paikallani sillä operaatio kestäisi muutaman tunnin. Hän hymyili vielä leveämmin ja sanoi, että monitorissa olevat käyrät kertovat mitä minä ajattelin. Kun toimenpide olisi ohi, saisin tietää mitä olin ajatellut. Innoissani jaksoin pysyä paikallani koko ajan ja odotin jännityneenä mitä kaikkea olin ajatellut. Tuntien päästä pääsin takaisin huoneeseeni ja serkkuni olivat jo olleet pitkään paikalla, he olivat lähdössä. Tuliaisiksi serkkuni toivat minulle pienen ankka pehmolelun ja se oli mielestäni todella ihana, pieni ankka pääsisi samaan perheeseen nalleni Kallen kanssa.

Olin ollut sairaalassa jo toista viikkoa ja kotiinlähtö häämötti edessäpäin. Luonani oli vieraillut myös Peppi Pitkätossu ja olin suunnattoman ylpeä, sillä olin saanut Pepiltä nimikirjoituksen jota varjelin kuin suurtakin aarretta. Katselen huoneessani istuvaa mummia ja lääkäriä, kuuntelen hiljaa mitä he puhuvat. Kuulen lääkärin kertovan mummille sairaudestani ja kuulen jotain epämukavaa. Lääkäri kertoo mummilleni, että vaikka olen jo lähes parantunut, on riski että sairaus uusiutuisi. “Jos sairaus uusiutuu, on todennäköistä että ennuste on todella huono.” Käännän pääni pois ja yritän olla ajattelematta lääkärin sanoja. Minä olen parantunut, enkä aio sairastua enään, en enään koskaan.

Muutaman päivän päästä hoitaja tulee kertomaan, että tänään on koittanut se päivä, kun saisin lähteä kotiin. Sydämeni hakkaa innosta, minä pääsen kotiin!! Olen kaikesta jännityksestä täysin sekaisin, ja käsken äitiäni etsimään kaikki hoitajat käsiinsä, minulle tulisi niin ikävä. Ninnu oli käynyt jo aikaisemmin, ja hän ei kuulemma ollut töissä. Harmistuin, sillä minun tulisi Ninnua suunnaton ikävä. Hetken kuluttua Marko tulee huoneeseeni, kädessään piilotellen jotain. Katson Markoa silmät hehkuen ja kerron pääseväni kotiin. Marko oli salaa livahtanut luokseni, sillä hän ei millään tavoin ollut enään minun hoitajani. Marko istuutuu viereeni ja kertoo kuinka onnellinen on, että olen tervehtynyt ja pääsen kotiin. Samalla hän siirtää kätensä selänsä takaa ja ojentaa minulle paperisen ruusun, jonka oli tehnyt juuri minulle. Katson kyyneleisin silmin valkoista paperiruusua jossa luki “Tialle, sydämmellä Marko”. Se oli uskomattoman kaunis. En päästä ruusua käsistäni ja Marko halaa minua, toivottaa hyvää jatkoa ja katselen hänen poistuvan viimeistä kertaa huoneestani. ‘

Ilta koittaa ja punon itselleni muistoksi helmistä koruja keskittyneesti. Hoitaja astelee huoneeseeni ja kertoo taksin olevan kohta pihalla. Varovasti nousen sängystä ja lähden kävelemään kohti käytävää.
Seison käytävällä ja katselen ympärilleni. On hiljaista, sillä on lähes yö. Astelen osastolla kohti sairaalan käytävää ja katson ovessa lukevaa tekstiä, “Osasto K2″. Sairaalan käytävällä pysähdyn vielä viimeisen kerran, käännän katseeni kohti osastoni ovea vetisin silmin ja vilkutan tyhjälle osastolle, “Mulla tulee teitä niin iso ikävä. Kiitos.” Ulko-ovelle päästyä tervehdimme yövuorossa olevaa kanslistia joka hymyilee meille iloisesti. Ulkona on viileä ja taksikuski tulee meitä vastaan. En pysty vielä omin avuin kävelemään ja ystävällisesti kuski nostaa minut auton takapenkille. Äiti kysyy mitä haluaisin palkkioksi siitä hyvästä, että olin jaksanut kaikki nämä raskaat viikot urheasti ja vastaan hetkeäkään epäilemättä, “Mulan videon, sen mä haluan”. Päivä oli ollut minulle kaikin puolin raskas, ja hetkessä nukahdan taksiin. Tällä kertaa, minä nukahdan rauhallisena ja onnellisena, “Minä todella pääsin takaisin kotiin, omaan kotiin.”
—————–

Tätä tekstiä kirjoittaessani, olen purskahtanut itkuun kolme kertaa. Olen polttanut 4 tupakkaa sekä pitänyt lukemattoman monta hengähdystaukoa. En ole koskaan kerrannut koko sairaala-aikaani näin yksityiskohtaisesti, ja repi se minut kokonaan auki. Syvälle sydämeen sattuu, mutta se helpotti.

Siitä on lähes tasan 11 vuotta, kun sairastuin. Tässä minä nyt olen, hengissä ja täysissä voimissani. Faktatietoa päälle: Olen toinen Suomessa koskaan Hemolyyttis Ureemiseen Syndroomaan sairastunut henkilö. Olen myöskin ensimmäinen siitä Suomessa hengissä selvinnyt. Minua edeltävä tyttö kuoli ennen kuin sairastuin ja kolmas tautiin sairastunut menehtyi muutaman vuosi myöhemmin. Meitä ei ole montaa. Hengissä olevia.. en tiedä. Sairaalasta päästyäni ensimmäisen tarkastuksen jälkeen paperissani lukee “Diagnoosi : Post hemolyyttis ureeminen syndrooma. Taudinkuvasta: Spontaani parantuminen”.

Mitä minulle jäi käteen? Mitä tauti aiheutti minulle? Joudun koko loppuelämäni käymään kontrollissa taudin vaikeuden vuoksi. Verenpaineeni on alituisessa kontrollissa ja todennäköisesti saan jossakin vaiheessa elämääni verenpaine lääkkeet. Munuaisteni toiminta on tällä hetkellä normaalia, mutta joudun tarkkailemaan niiden toimintaa koko ikäni. Sairaus jätti jälkeensä aivoihini sekä vatsaan pieniä verihyytymiä, ikään kuin pieniä veritulppia, jotka eivät ole vaaraksi jolleivat liiku. Niitä joudutaan tarkkailemaan koko ajan. Sairaus pitää sisällään myös uusiutumisriskin, joka tekee sairaudesta kaksinverroin pelottavamman. Mutta minä olen hengissä. Opin arvostamaan elämää enemmän kuin muuta, opin olemaan kiitollinen terveydestäni ja tajusin, ettei elämä ole itsestäänselvyys. En pelkää enään kuolemaa, pelkään tämän kaiken kauniin menettämistä. Maailma on oikeasti todella kaunis, pitää vaan oppia aukaisemaan silmänsä kaikelta pahalta.

Ehec ja HUS leviävät nyt ympäri eurooppaa. Pahin pelkoni on siis toteutunut ja se luo itselleni paineita sekä pelkotilan. En ole valmis kohtaamaan sairautta enään uudelleen, en halua enään koskaan kokea sitä helvettiä, niitä yöllisiä hallusinaatioita ja loputonta kipua.

Ottakaa tauti vakavissanne, se tappaa hiljaa ja hitaasti. Ja jos se pääsee teihin käsiksi, älkää antako sille valtaa, älkää koskaan luovuttako. Toivoa on aina.

-Tia-

Kun elämässä tapahtuu muutoksia, se vaikuttaa ihmisen psyykkeeseen aina jollain tapaa. Jokainen käsittelee tapahtuneita asioita eri tavalla. Toiset stressaa, osa hermoilee, jotkut virkkaa neuleita. Mut aina kun asiat muuttuu, se vaikuttaa kaikkeen. Itse kylmänä ja määrätietosena ihmisenä meen asioita päin pää kolmantena jalkana ilmekään värähtämättä. Niin, jääräpää kun on olen niin mä en pysähdy ajattelemaan vaan pusken suoraan läpi niin saatanan varmana ja vannon, et mulla ei oo mitään tietoa mihin mä oon ryhtyny. Mut se ei näy muille. Tän teräskuoren alla käy semmonen hullunmylly, kun aivot lyö käsijarrun pohjaan ja huutaa, että JALKA POIS KAASULTA IDIOOTTI.! Mut sen sijaan mä ajelen eteenpäin yhtä lujaa ennenku törmään johonkin. En tiedä luuleeko jengi tosissaan et mä tiedän mitä mä oon tekemässä, vaikka vannon kovaan ääneen sen nimeen.

Jos jotain päättää, niin siihen pystyy jos haluaa. Moni ihminen ei kuitenkaan uskalla lähteä kokeilemaan rajojaan ja ottamaan niin sanotusti tietoisia riskejä. Mikä on tietyssä määrin ihan fiksua. Mä en vaan kuulunu siihen jonoon missä jaettiin sitä fiksuutta.. Todennäkösesti tanssahtelin jossain omissa maailmoissani. Takas asiaan. Riskejä pitää uskaltaa ottaa, että pystyy saavuttamaan niitä oikeesti isoja asioita. Pitää myös epäonnistua, jotta tietää miten selvitä vaikeuksista. Ei niitä valintoja turhaan riskeiksi kutsuta. Mut missä menee raja? Siinä, että pelleilee hengellänsä ja hyppää benji-hypyn? Tehty. 110 metriä alas tultiin ja elossa ollaan. Vaiko lähteä ala-ikäisenä ulkomaille opiskelemaan kesäksi ilman rahaa? Tehty. Pelkkää kerman kuorimista päältä. Todellisuudessa ne oikeet riskit kuuluu arkipäiväiseen elämään, ei mihinkään liioiteltuihin “riskeihin”. Ne arkeen vaikuttavat riskit on ne mitkä pelottaa vähän jopa mua.

Mä päätin laittaa elämäni uusiks, sen tekee jokainen jossain vaiheessa omaa elämäänsä. Siihen pitäis kuitenki antaa aikaa ja miettiä et miks tekee niin ja miten sitä tilannetta lähetään kehittää parempaan suuntaan. Te jotka mut tunnette.. mikä ihmeen antaa aikaa ? Se on heti kaikki nyt perkele ja piste. Ja kun jotain päätän ni sen mä myös teen. No tämä tyttö päätti sit pistää koko vitun elämänsä päälaelleen. Heitin kaiken ilmaan ja päätin kokeilla onneani. Ja nyt sitä sit kans mennään ja aika hiton lujaa. Kiihty nääs meikäläisen menot nollasta sataan alle kolmeen viikkoon ja enään ei oo mahollisuutta jarruttaa. Eikä mulla oo ees korttia. Nää kolme viikkoa pitää sisällänsä 2 työhaastattelua, 3 työtä tällä hetkellä, matkaliput toukokuussa Turkkiin kaheks viikoks, irtisanomis ilmotuksen, eropaperin, kasan laskuja, muuton uuteen asuntoon toukokuun ensimmäinen päivä, dokailua, mokailua, sekoilua, tyhjän pankkitilin ja ihan pyörryksissä olevan naisen. Nyt mä pysähdyin ajattelemaan hetkeks ja ainoo mitä mun päässä liikkuu pienoisen krapulan lisäksi on…

Mitä vittua mä oon oikeen tekemässä?

Taisin ampua vähän yli tällä kertaa ja rehellisesti sanottuna, joo kyllä mua vähän hirvittää että mitä tässä tulee käymään. Mutta. Minähän en luovuta ja nyt sit mennään eikä meinata, vaikka mitä tapahtuis. Jos kaikki menee hyvin ni tuun nauraa tänne taas ihmisille, jotka ei tee elämälleen mitään ja silti valittaa. Toisen vaihtoehdon eli kaiken perseelleen menon jälkeen mä tuun tänne nauraa ihmisille, jotka ei tee elämälleen mitään ja silti valittaa. Niin tai näin, mä en hiljene koskaan.

Rock on bitches,
Tia

~~ Inspired by lighton09 ~~

Tähän maailmaan mahtuu suuri määrä kirjoittajia, ja vähintään yhtä monta blogia. Itse olen blogien suurkuluttaja, selailen ja lueskelen päivittäin useita blogeja. Muutamaa seuraan intensiivisesti. On uskomattoman hienoa löytää sielunkumppaneita mielenkiintoisine aatteineen erilaisilla mielipiteillä höystettynä. Toisinajattelijoita, kapinallisia, filosofeja ja normaalia arkipäivän pulliaisia ongelmineen. Avarran maailmankuvaani pohtimalla muiden tekstejä sekä opin usein paljon uutta. Harmikseni kuitenkin blogikirjoittajia löytyy yhä harvemmin. Nk. bloggareita löytyy kyllä jokaiselle sormelle ja varpaalle. Itseasiassa ne pomppivat jo nenänkin päällä.

Bloggarilla ja kirjoittajalla on yhtä suuri ero kuin Suomella ja Ruotsilla.. tuskin mitään yhteistä omasta lähtökohdasta katsottuna. Muistan itse ensimmäisiä blogeja mitä luin, jotka käsittelivät vallankumouksellisia aatteita sekä matkustelevan ihmisen päivityksiä maiden kulttuurieroista. Internet mahdollisti meille kirjoittajille poistumisen pöytälaatikko kirjoittamisesta, päästen tuomaan tekstejä helpommin ihmisten ilmoille. Saimme vapaasti jakaa mielipiteitämme luoden keskustelua ja uusia näkökulmia, pääsimme toteuttamaan itseämme saaden kritiikkiä joilla kasvatamme taitojamme. Kirjoittaminen on alan harrastajille huumetta, se on omaa terapiaa ja ennen kaikkea palava intohimo. Kun kirjoitan niin teen sen sydämesta, halusta päästää ajatukset ulos. Minä olen blogikirjoittaja.

Mitä tulee bloggariin.. jokainen tykkää tietysti mistä haluaa. Bloggarin teksti koostuu 2-10 lauseesta jossa on tsägällä 20 sanaa ja ainakin 18 kuvaa. Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään näitä bloggareita vastaan. Erittäin henkilökohtaisesti otan kuitenkin bloggareiden mukana tullutta ilmiötä joka on paisunut villitykseksi. Joskus muutama yksittäinen muotitietoinen henkilö sai idean jakaa muotitietoisuuttaan muille käyttämällä hyväksi blogeja. Mielestäni loistava idea muodista kiinnostuineilla henkilöille. Tämän jälkeen eräs rouva päätti jakaa neulonta vinkkinsä netissä naapurin leipurirouvan ja hänen uusien reseptiensä kanssa. Piakkoin erilaisia blogeja ilmestyi kissankusetuksesta maailmanvalloituksen alkeisiin. Jokaiselle jotain. Ennen pitkää huomaan kuitenkin blogilistalle ilmestyvät päivittäin satoja tekstejä vastaavaan tyyliin: “fashion for passion”, “muodin abc”…”kuinka pukea vittu vaatteet päälle oikeassa järjestyksessä ja H&M uusin vaatekatalogi”. Näistä koostuu myös kaikki mahdolliset blogien top 100 listat. Vaikka kuinka jaksan raiskata blogisivustojen “satunnainen” nappulaa, osuu kohdalle vain vaatteista ja päivän ostoslistoista koostuvia blogeja. Rupeaa vituttamaan eikä enään kiinnostakkaan kirjoittaa.

Ettei asia olisi käynyt liian heppoiseksi, rupeaa lehtiin ja ympäri nettisivustoja ilmestymään palkattuja bloggareita, joita tietysti KIRJOITTAJIKSI kutsutaan. He “kirjoittavat” päivittäin/viikottain pukeutumisesta ja uusista muotivirroista. Lukijat innostuvat ja perustavat kaikki samalla idealla toimivan blogin. Ja kuinka ollakkaan, suomi on yhtäkkiä täysi kirjoittajia.

Mikä mua sitten tässä niin vituttaa, on se, että mä ihan tosissani haluan ja rakastan kirjoittamista. Mä oon helvetti tehny niska limassa 6-vuotta duunia kirjottamisen eteen, yrittäny saada mielipiteitäni tavalla tai toisella kuuluviin. 15-vuotiaana ensimmäinen läpimurto kun oma teksti komeilee kirjan sivuilla. Sillon mä päätin tehdä kirjottamisesta ammatin tai ainakin jotain siihen viittaavaa. Perustan blogin ja haluan saada ihmiset ajattelemaan. MUTTA. Tää vitun kapitalistivaltio lukitsee portit mun nenän edestä, koska rahalla saa ja taksilla pääsee. Nää itseensä kirjottajiksi kutsuvat bloggarit lykkää sataset pöytään ja alkaa mainostaa itseään joka ikisessä paikassa ja hetken kuluttua ne on ilta-sanomien tähtikirjottajia ja tienaa muutamat tonnit sillä et ne on huorannu markkinataloudelle ilman pienintäkään mielenkiintoa kirjottamiseen. Siitä leviää maine siihen, että blogin tarkoitus on jakaa tiedot vaatekaapin sisällöstä ja kertoa tv:n viihdeuutiset Johanna Tukiaisesta omin sanoin kuvailemalla naista korkeintaan bimboblondiksi. Ja jengi huutaa hallelujaa näiden bloggareiden mahtavista näkemyksistä. Joo ei siinä mitään, saa tykätä. Ongelma piileekin siinä et blogien todellinen tarkotus on unohdettu kokonaan.

Kun joku nyt sattuu eksymään blogikirjoittajan sivuille, hän klikkaa suht nopeasti itsensä sivustolta seuraavaan blogiin. Miksi? No helvetti sentään, siinä blogissahan on TEKSTIÄ! Siis kuka hullu nyt jaksais lukea jotain blogia, siinähän kestää vaikka kuinka kauan ja sanoja on ainakin 300. Ja mikä pahinta, ei ainuttakaan kuvaa! Booriiinnggg! Jeah.. tätä mä saan kuulla usein. Ja okei, itseäni vartenhan mä kirjotan, mut mä en voi sietää sitä et joku vitun H&M katalogi bloggari kutsuu itseään kirjottajaksi. Loppujen lopuks ketä ihan tosissaan kiinnostaa lukee kun 200 samannäköstä wannabefashioneinsteinteinimuijaa kirjottaa blogiinsa

“JeeEE OstiN TänäÄ uuDen T-PaiDan ja se oN PinKKi!!! (tähän väliin 12 kuvaa samaisesta pinkistä t-paidasta eri kuvakulmista) MaKso NiinKu 9.90€ ja oStiN toSta ForuMin H&M:stä.!! SiT MÄ osTin sata SaManlaiSta Toppiiiiii jOista KaikiSta NiinKu kuVaT täSSä…”

Ilmeisesti aika monia, koska niillä on lukijoita enemmän kuin suvelassa on juoppoja. Todistaakseni väitteeni, kopioin tähän blogilista.fi:n tämänhetkisen top-10 listan:

• 1. Nelliinan vaatehuone
• 2. Mungolife
• 3. Motherfuckin’ fashion
• 4. No Fashion Victims
• 5. colour me !
• 6. are you feeling fashionable?
• 7. P.S. i love fashion
• 8. Tickle Your Fancy
• 9. Just My Imagination
• 10. Focus on Fashion

Mut syy ei oo näiden kirjottajien, vaan tän kapitalistivaltion jota ei tosissaan kiinnosta kulttuuri ja taide. Luovuutta, mielipiteitä ja aatteita vaalivilta ihmisiltä karsitaan viimisetki toivonrippeet pois syrjäyttämällä heidän “kapinalliset” tekstinsä blogisivustojen roskakoreihin estäen mahdollisen mielipiteiden vapauden yltiömääräisen leviämisen. Pois silmistä, pois mielestä. Mut mä en luovuta. Mä kirjotan mun radikaaleimmatkin mielipiteeni ihmisten ilmoille vaikkei niitä ykskään lukis ja aiheutan pahennusta sekä kaaosta minkä kerkiän. Muut menköön virran mukana, mä uin mielummin vastavirtaan.

Voi rakkaat ihmiset, mä olen niiiin onnellinen! Täysin ilman syytä, mut aurinko paistaa, kesä tulee ja ennenkaikkea elämä voittaa! Kaikkien vastoinkäymisten ja muiden juttujen jälkeen tuntuu vihdoin, et asiat alkaa rullaamaan omalla painollaan eteenpäin. Pimeys saa aina mun pään sekasin, tällä kertaa se vaan oli pidempään ja pahemmin. Mut jokainen jakso pimeydessä kasvattaa henkisesti. Sitä oppii ajattelemaan taas uudella tavalla ja näkemään asiat uudessa valossa. Elämä kasvattaa.

Ei kukaan luvannut mulle, että elämä olis helppoa ja se on hyvä niin. Vastoinkäymiset kasvattaa luonnetta ja sitä osaa arvostaa pieniä iloisia asioita aina vain enemmän. Mitä hävittävää meillä loppujen lopuksi on?
Ei mitään, joten pää kolmantena jalkana kohti uusia haasteita, kokemaan ja näkemään elämisen riemut. Huomenna kaikki voi olla jo toisin, joten nauttikaa tänään sydämenne kyllyydestä kaikesta eteentulevasta! Meitä ei estä kukaan eikä mitään ;)

Much Love,
Tia ♥

Mä oon päättäny kääntää sivua mun elämässä. Tai itseasiassa, aloittaa kokonaan uuden luvun…sattuneesta syystä. Yksinkertaisesti: Your face saving promises, I dont need them. I’ve been treated so wrong, I’ve been treated so long.. Mut se ei oo helppoo laittaa siihen päättyneeseen lukuun pistettä. Sitä viimeistä.
Pitkään, niin pitkään mä tungin siihen turhan päiväsiä pilkkuja ja jatkoin asiaa väkisin jos jonkinlaisilla sivulauseilla. Että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes.. Kaikista yleisin toi JOS. Mitä helvettiä. Unohdin jälleen kerran itteni. Se on all in, kaikki tai ei mitään. Jokainen pelaa niillä korteilla mitkä luoja on suonu ja mulle luoja ei suonu vaihtokortteja eikä jokereita. Raa-asti ja kylmästi eteenpäin sillä mitä on. Niin. Ja sit mä jumitan siinä yhessä vitun pisteessä.

Ei enään. Mä haluun olla taas se sama tyttö mitä mä olin jonkun aikaa sitten. Villi ja vapaa, holtiton ja pelkästään minä. Musta meinattiin kitkee pois kaikki kapina, luovuus ja se mitä mä sydämessä oon. Musta tuli joku toinen ihminen, enkä mä digannu siitä henkilöstä ollenkaan. En todellakaan oo mikään maailman helpoin ihminen tajuta mut en oo ketään helvetti pakottanu mua ymmärtämäänkään. Tiedän, mun unelmat ja suunnitelmat on suurempia ku Päivi Räsäsen ego ja mun pää kulkee pilvissä. Se mitä jengi ei huomaa, on se et meillä tällasillä ihmiset joilla pää on pilvissä, on jalat tukevasti maassa. En purematta niele yhtään mitään, ja omistan mun koko elämän sille, et saan kirjottamalla joskus jotain hyvää aikaseks. Kamppailen yhteiskuntaa vastaan ja mun kultainen keskitie kulkee ruusupuskan läpi. En pakota ketään kulkemaan samaa tietä mun kanssa. MUTTA, jos joku haluaa niin mä oon enemmän ku onnellinen. Silloin sitoutuu myös siihen, et mä kuljen se ruusupuskan läpi piikit perseessä vaikka henkis menis. Ja jos tää toinen henkilö menee kallion läpi, ni pusken siitä kanssa läpi.

TÄTÄ SAAT JOS MÄ OON MITÄ TAHDOT
TÄTÄ SAAT JOS MÄ OON MITÄ KAIPAAT
TASAMAA SE ON KAUKANA TÄSTÄ
LÖYDY RAUHAA EI MUN ELÄMÄSTÄ
SORI MULLA ON HANKALA LUONNE
SITÄ HUITELEN TÄNNE JA TUONNE

En haluu loukkaa ketään mut sanonpa nyt suoraan. Sain eräältä ihmiseltä semmosen sanoman, että oonko ihmetelly miks en mun elämän tyylin vuoks ole perheellinen, vakiintunu, rauhottunu ja blblabla some bullshit. AAAAAAaaAAA mä oon 20!!!!!!!!! Kakskymmentä. Mun elämän paras aika on menossa. Mä sanon nyt sulle joka tän mulle kertoi että.. OLE IHAN VITUN YKSINÄS ELÄNY ELÄMÄS LOPPUUN. Haha. Älä tuu mulle vinkuu kolmekymppisenä et missä meni pieleen. Mua ei pysäytä mikään eikä kukaan. Jos mä oon onnellinen ni se riittää. Kyllä, voisin myös olla onnellinen perheellisenä ja vakiintuneena. Mutta siihen tarvitaan ihminen kenen kanssa olla onnellinen. Tässä on ero. Mulla ei oo kiire naimisiin ja saada lapsia tällä siunaamalla sekunnilla. Toisin kuin sulla. Ei siitä sit sen enempää.

TODELLAKO PYSYISIT MUN PERÄSSÄNI KOKO AJAN
MÄ EN HALUU KENENKÄÄN TAKII HIDASTAA
TOSI KOVAT TAVOITTEENI KORKEALLA
OLEN EPÄTODELLISEN TUNNOLLINEN
JA NIIN HYVÄ KEHITTÄMÄÄN ONGELMIA
AIVAN KAIKESTA, MITÄ TULEE VASTAAN

Arvatkaa mitä.

PISTE.

Seksuaalisesti-, uskonnollisesti-, huumorintajuisesti-, tai muuten vain ahdasmieliset, älkää lukeko.

Mua rupee nyt tosissaan vituttaa tää meidän armas Suomen maa. Sillä välin kun kansa kärsii, poliitikot kilpailevat toisilleen vittuilun sm-tittelistä ja kuinka monta oman pärstän kuvaa saadaan ahdettua Seiskan juorupalstalle. Kansan rahoja vedetään liikelounailla kurkusta alas, syynä ei tietenkään vuosien mittaan kansan rahojen avulla kehittynyt viinapää vaan Suomen politiikan niin monimutkaiset kuviot. Ymmärrän toki, selvinpäin on vaikea päättää, saako 15-vuotias edelleen hallussapitää haulikkoa. Pienoisessa sievässä maahanmuuttopolitiikkakin on selkeämpää, kaikki näyttävät jokseenkin saman näköisiltä. Nää paskiaiset pelaa kansalaisilla monopolia. Osta, myy, velkaannu ja vankilaan. Arpomalla napsahtaakin Vapaudu Vankilasta kortti ja heitetään pelinappula takaisin muiden joukkoon kokeilemaan onneaan.

Johto kusee, mutta kusessa on kansakin. Lähipäivinä tulleen Jussi-gaalan jälkeen puistelin pettyneen päätäni. Juontaja Maria Sid aloitti juontonsa tekemällä selväksi, ettei tämän vuoden gaalassa ole lavakomiikkaa. Jussit tulisivat näin ollen olemaan vakava ja asiallinen tapahtuma ilman hössötyksiä. Ei ole kauaa kun samaisesta asiasta räjähdin. Näin kävi ja kenties maailman tylsimmän gaalan jälkeen ilahduin nähdessäni pirteän mainoksen. Totesin ääneen äidilleni, että noista Jussi-pokaaleista en tiedä, mutta Suomi ansaitsisi ehdottomasti Vuoden Laimein Kansa - pystin. Vaihdoin tv:n nettiin ja aukaisin Ilta-Sanomat. Väärä veto. Kiukutti kaikki uutiset. “Pakkaset tulossa!! Gallup: vituttaako talvi? 1% ei 99% ihan vitusti”. “Poliisille ehdollisen jälkeen ehdoton vankeustuomio raiskauksesta, poliisi ihmeissään”. Kodittomat hakataan, narkkareille ilmaista subutexia että pysyy turpa kiinni. Hyvältä näyttää ihmiset. Lähimmäisten raukkauden ja auttamisen sijaan me vaan valitetaan miten huonosti meillä asiat on. Ne muutama jotka yrittävät vaikuttaa sanoin, teoin, lausein ja lauluin leimataan kapinallisiksi häiriköiksi. He ovat taakka yhteiskunnalle.
Ei viitsistä puuttua asioihin vaan murehditaan ja kitistään asioista samalla kun painetaan 22-vuoden koulutuksen jälkeen 10 tuntista työpäivää alepan kassalla kun raksallekkaan ei suomalaisena enään päässyt.

Suomalainen valittaa hamaan kuolemaansa asti. Jos tähän hätään iskisi päälle vielä maailmanloppu, olisi tilanne muuttumaton. Muualla maailmassa vietettäisiin aikaa rakkaiden kanssa, nautittaisiin ja iloittaisiin jokaisesta hetkestä, naurettaisiin viimeiset naurut ja nostettaisiin malja. Täällä pohjolassa sen sijaan valitettaisiin, ettei länsimetro kerennyt valmistua ja siihenkin meni verorahat perkele. Kirottaisiin miksei se maailmanloppu voinut piruvie eilen tulla kun pörssit oli laskussa vaan juuri tänään kun nokian osakkeet oli nousussa. Naapurikin oli justiinsa kerinnyt velkansa perimään ja muija palas takas nyt kun olis voinut pettää menemään. Ai että vituttaa.

Tältä elon tieltä meidän matkamme kulkisi kohti luvattua maata, saapuisimme taivaaseen. Asetumme aloillemme, elämme ja olemme, kaikki samanarvoisina ilman muita hallitsijoita kuin Jumala. Kunnes Vanhasen Matti nojaa omenapuuhun josta katkeaa muutama oksa, joidenka seassa kielletty omena. Matti päättää viedä katkenneet oksat omaan risumajaansa ja heivaa omenan pois. Omena vierii kohti Räsäsen Päiviä joka päättää jakaa omenan Timo Soinin kanssa. Soinin suuren suuri maha kun oli kutistunut jo kokoon XL pelkistä rehuista. Jumala huomaa risaisen puun ja kiirehtii kysymään Matilta, tietääkö hän mitään tapahtuneesta. Matti kertoo, ettei hän muista asiasta yhtään mitään ja kiistää varmasti kaiken. Matti suuttuu tapahtuneesta ja marssii vihaisena kohti asuinalueita. Soini ja Räsänen syövät kiellettyää omenaa ja huomaavat suivaantuneen Matin, joka kertoo tapahtuneesta. Ennen kuin Matti tarinassaan loppuun pääsee, saapuu Jumala paikalle ja toruu Soinia sekä Räsästä. Omenaan kun ei missään tapauksessa saanut kajota. Soini kihahtaa ja huutaa Jumalalle miten kansalla on oikeutensa ruokaan ja yhtenäisyyteen. Timo katsoo hermostunutta Päiviä sekä suuttunutta Mattia ja tokaisee hiljaa, ettei tummaihoisen Jumalan kannattaisi uhitella sillä vastassa on valkoinen ylivoima. Päivi ihannoi Timon jämäkkyyttä, rohkaistuu Timon puuheesta ja kertoo näpäkästi kuinka hänen mukaansa nykyinen Jumala ei voi olla nainen ja kaikenlisäksi bi-seksuaali. Päivi on Timon olemuksesta hurmioissaan ja seisoo tukevasti Timon vieressä. Jumala häkeltyneensä selittää Räsäselle, että kaikki ovat seksuaalisesti tasavertaisia. Hänen poikansa sikisi pyhästä hengestä juuri siksi, etteivät kaksi naista voineet anatomialtaan saada lapsia keskenään. Päivi kiukkuisena tokaisee, että tästä syystä Jumala ei nainen sekä seksuaalisesti erilainen voisi olla, sillä Hän ei osaa suunnitella asioita edes järkevästi. Jumalan tulisi olla mies joka voisi yksinkertaisemmin lapsensa naisen kanssa hankkia ja osaisi pitää huolen siitä, että ihmiset pysyisivät kurissa.

Timo, Matti ja Päivi lyöttäytyvät kimppaan ja lähtevät kampanjoimaan paremman Jumalan puolesta taivaan ihmisille. Halosen Tarja pohtii zumba-tunnilla Kuningatar Elisabethin kanssa, kuinka hyvä on, että asiasta puhutaan. Lipposen Paavo sattuu kuulemaan rouvien keskustelun ja juoksee kertomaan Osama-Bin-Ladenille, että naiset puhuvat keskenään. Osama kirjoittaa vakavana ylös, kuinka huolestuttavaa on, että kaksi naista saa keskustella jumppavaatteissa toistensa kanssa. Tästä se lähtee, tullaan takaisin pisteeseen A. Uusi Taivas.. ja jälleen Uusi Maa. Pystytetään omat leirit, rajat, hallitukset ja maat. Ja tsäm, täällä taas. Ja sama homma jatkuu.

Mun mielikuvituksella ei ole rajaa, mutta surkuhupaisa idea ihmiskunnan tulevaisuudestahan toi olis. Sellasta tänään, toivonmukaan ette järkyttyny kaikesta ihan liikaa :D

Well well well.. päässäni soi kyseinen biisi taukoamatta. Tämä aika vuodesta on gaalojen juhlaa. Venla-gaala, Jussi-gaala, Oscar-gaala jne. Itselle henkilökohtaisesti Grammyt ja Oscarit ovat talven ehdoton kohokohta. Sanokaa mitä sanotte, mut mä RakastaN sitä amerikkalaista “pinnallisuutta”! Tuhansien dollarien upeat iltapuvut, kuumat naiset ja komeat miehet täyttävät punaisen maton karismaattisuudella ja seksikkyydellä. Kaikki ovat pistäneet parastaan, valot vilkkuvat ja kameroiden salamavalot valaisevat jokaisen kasvoja. Draamaa, juhlaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Aitoa kunnioitusta ja kiitosta huumorilla ja mahtavilla spektaakkeleilla höystettynä. Tähän kuitenkin perus suomalainen toteaa “Hmph mitä turhamaisuutta ja pinnallisuutta. Sitä ollaan niin olevinaan muka jotain..on se helvetti niin kumma blablabla..” BLA BLA BLA. Saatanan kateellinen kansa, hah!

Mikä mun ongelmani nyt sitten on? Se, että suomen kansa on niin perkeleen totinen. Meillä gaalat järjestetään pienissä puitteissa niin kuin kaikki muukin. Ei luoda mitään liian näkyvää ja erikoista, herranisä sehän voisi saada huomiota. Ollaan hieman normaalia paremmin pukeutuneita ja hymyillään vienosti. Joku ehkä uskaltaa murjaista vitsin kesken näitä hautajaisseremoni..meinaan siis juhlia. Mutta sääliks käy sitä, joka hieman irrottelee, silloin on piru irti. Maria ja Kristiina Komulainen hätkähdyttivät vuosi sitten muikeella kielarilla kesken Venlojen ja mummot sai sydärin ruudun toisella puolella. Mä nauroin ja taputin tytöille, kun samaan aikaan kirkkoon kokoontui jengii rukoilemaan, ettei sama enään toistuisi. Huoh..miks meille kaikki on niin vakavaa?

Mitä pahaa on siinä, että joskus, edes kerran vuodessa vedettäis näyttävästi ja upeasti juhlat, joissa piisais tapahtumaa ja draamaa, olisi jotain arjesta poikkeavaa! Eivätkö vastaavat kaikenlaiset palkintoseremoniat ole kunnianosoitus taiteelle, tieteelle, urheilulle ja muille? Mistä lähtien nämä kaikki ovat olleet kuolemaakin vakavampi asia. Hautajaisissakin on enemmän meininkiä. Suomalaiset, mihin olette piilottaneet huumorin ja avoimuuden, miksi olette sulkeneet ovet uudelta? En todellakaan jaksa uskoa, ettei ihmisiä todella kiinnostaisi näyttävyys ja spektaakkelimaiset tilaisuudet. En HALUA uskoa, että kaikki ovat verkkareissa kulkevia mammoja ja ukkoja joidenka elämän loisteliaisuuteen kuuluvat pyykin pesu, lenkki koiran kanssa ja jos oikein elävyyttä ja glamouria haetaan niin kampaajalla/parturissa käynti kerran vuoteen. Usein kuulen myös sanat, “mitä turhaan, elämässä on kuule tärkeempiäkin asioita”. Niin anteeksi, olet oikeassa. Eiköhän kuulkaas kaikki aleta tässä murehtimaan nälänhätää, ilmastonmuutosta, kaupungin vuokra-asuntojen hintojen nousuja, koirapuistojen aitojen uusimisia ja pienen Ville-Petterin esikouluopettajan avonaista paitaa. Jeah, sehän vasta on elämää! “Me ollaan suoria ja jämptejä ja jääräpäisiä me suomalaiset ja me pärjätään!” Pärjäätte toki, helvetin onnellisena raadatte koko elämänne arjen harmaudessa ja kun potkasette tyhjää, pyörii siinä sun elämän filminauhassa dokumentti jonka puolivaiheessa nukahdat. Bravo! Tähänkin väliin joku toteaisi olevansa täysin tyytyväinen nykyiseen käytäntöön ja totisuuteen eikä tarvitse mitään ylimääräistä hössötystä. Well well well how do you even know? Mä tiedän, mä oon nähny tän totisuuden ja mä oon nähny myös sen glamourin todellisuudessa ja itse en tyydy. Mutta Suomessa kun sitä loisteliaisuutta ei ole vielä koskaan nähty, kuinka se voidaan tuomita kun ei edes tunneta, miksi ei anneta tilaisuutta sille?  Okei, ei saa yleistää eikä se ollu mun tarkotuskaan. Eikä kaikkien tarvitse loisteliaisuudesta ja erilaisuudesta pitääkkään, mut Suomessa se määrä on jo ennätyksellinen. Tiedän monia jotka eivät elämäänsä näin elä. Mutta harmikseni tiedän liian monta jotka näin elävät. Ja miten muiden eläminen sitten mua liikuttaa..? Koska nämä tällaiset ihmiset tekevät kaikkensa, että tää maa pysyin yhtä totisena nyt ja aina. Eli näin ollen estävät mun spontaanin elämäntavan harjoittamiset ja ajottaisen glamourin sekä draaman tarpeen. Mä haluun nähdä, kokea, elää ja tehä kaikkea mahdollista!

Lupaan kylläkin kaikota täältä kirjaimellisesti KYLMÄSTÄ pohjolasta sopivan tilaisuuden tullessa kauas pois nauttimaan elämästä. Mut siihen asti, te saatte kuulla mun ikuisesta kapinasta tylsyyttä ja totisuutta vastaan. Pistäkää rakkahat elämä rokkaamaan! ;)

-Tia-